Klassinen musiikki on sielun voiteluainetta

Klassinen musiikki on sielun voiteluainetta

Klassista musiikkia ei oikeastaan kannattaisi kuunnella radiosta tai levyltä. Olipa hifi-laitteisto kuinka timanttinen tahansa, ei mikään voita elävää esitystä. Siinä hetkessä, kun muusikot kävelevät lavalle soittimineen, kumartavat ja asettuvat istuimilleen, on jotain maagista.

Ilmassa väreilee odotus, lähes käsinkosketeltavana. Yleisö on yleensä vastaanottavaista ja altista, muusikoista aistii keskittyneisyyden. He ovat valmiita antamaan parastaan ja yleisö, suomalaisittain jäyhä ja varautunut, on valmiina palkitsemaan muusikoiden vaivannäön runsain aplodeerauksin.

Hauhon Musiikkijuhlien peruskiviä on Hauhon kirkkokonsertti perjantai-iltana. Tähän konserttiin yleisö osaa yleensä tulla. Asiaan kuuluvat väliaikakahvit nautitaan, ja soittajat aplodeerataan pari kertaa lavalle kumartamaan. Tätä peruskiveä on erityisen vaikea jättää väliin, vaikka miten olisi kiirettä ja rästitöiden pino kasvamaan päin.

En ole erityisen perehtynyt akustiikkaan, mutta olen mieltynyt Hauhon kirkkoon pienten kokoonpanojen esiintymispaikkana. Huikeimpia esityksiä, joita olen Hauhon kirkossa kuullut on ehkä ollut Jaakko Ryhäsen konsertin lisäksi Pekka Kuusiston muutaman vuoden takainen esiintyminen Hauhon musiikkijuhlilla.

Kirkko täyttyi tuolloin viulun lisäksi elektronisesta musiikista, moderneista äänimaailmoista, joita Pekka loihti kuuluviin erilaisia pedaaleja painamalla. Kiehtovaa ja vangitsevaa.

Ilta huipentui viulistivirtuoosin kansanmusiikkiencoreen, jonka hän soitti iloisesti kirkon keskikäytävällä käppäillen. Musiikki tuli suoraan suomalaisten yhteisestä alitajunnasta ja kimpoili kirkon holveissa ikimuistettavalla tavalla. Hetken maagisuus oli vertaansa vailla.

Yleensä hakeudun eturiveille kuuntelemaan, jotta saisin kiitosten aikana napattua muutaman kuvan esiintyjistä. Perjantaisessa kirkkokonsertissa (6.7.2018) kokeilin jäädä taaemmas. Kokeilu kannatti, sillä yhdeksi soittimeksi osoittauttui illan aikana Hauhon kirkko. Tämän vuoden kirkkokonsertissa kuultiin RSO:n soolocornistia Jukka Harjua, joka soitti Kati Kuusavan, Eriikka Maalismaan, Riitta-Liisa Ristiluoman ja Tuomas Lehdon muodostaman jousikvartetin kanssa York Bowenin Kvinteton käyrätorvelle ja jousikvartetille.

Hauhon kirkko on ainoa kolmilaivainen kivikirkko, jossa laivat ovat samanlevyisiä. Tästä syystä vankat pilarit ovat aika hyvin näkökentässä joka puolelta kirkkoa. Kun soittajia ei täysin esteettä näe, voi keskittyä kokonaan musiikkiin.

Jukka Harjun käyrätorvi hunajoi koko kirkon ja sen holvit. Mitenkään muuten en voi sitä kokemusta kuvata. Kirkko toimii omanlaisenaan vahvistimena, ja vaikka en mitään akustisista hienouksista ymmärräkään, tuntui siltä että koko vasen laiva soisi pelkästään käyrätorven ääntä. Ei siinä, kyllä viulut ja sello pitivät hyvin puolensa ja kokonaisuus toimi kauniisti. Mutta se käyrätorvi! Ehkäpä se vetoaa laulunharrastajaan eri tavalla kuin muunlaisen musiikin harrastamiseen, sillä käyrätorvi on hyvin laulullinen instrumentti. Siksi se myös sopii niin täydellisesti jousikvartetin kaveriksi. Ei ihme, että York Bowenin tuotannosta juuri käyrätorvikonsertot ovat edelleenkin suosituinta soitettavaa.

Ehkä Hauhon kirkkoon sopii erityisesti Bowenin romanttisuus. Tosin Pekka Kuusisto jo vuosia sitten todisti, että kirkkoon sopii moderni elektroninen musiikki siinä kuin kansanmusiikkikin. Ainakin Bowen sopi vaaleaan kesäiltaan kauniisti ja nosti yleisön arkisen olemisen yläpuolelle.

Väliajan jälkeen siirryin keskikäytävän vasemmalle puolelle. Väliajan jälkeen Musajuhlien housebändi Virtuosi di Kuhmo esitti Johannes Brahmsin Jousiseksteton B-duuri, opus 18. Kun istuu taaempana, konserttikokemuksesta tulee väistämättä hieman erilainen. Takaa ei näe niin hyvin soittajien yhteispeliä, joka muodostuu – ainakin katsojan näkökulmasta – katseiden, eleiden ja hengityksen kombinaatiosta.

Mutta hyvin VdK imaisi kuulijansa mukaan takariviä myöten. Totta kai Johannes Brahmsin Jousisekstetto B-duurissa opus 18 on sellainen musiikkihistorian merkkiteos, joka imaisee mukaansa myös levyltä soitettuna. Mutta jotain omaa magiikkaansa on VdK:n esityksissä, ainakin näissä Hauhon Musiikkijuhlien konserteissa. Niitä täytyy kuunnella lopulta melkein hengittämättä, tai ainakin musiikin tahdissa hengittäen.

Jälleen kirkko otti osansa äänentoistosta ja tuntui kuin vasen puoli kirkosta olisi vahvistanut pelkästään sellojen ääntä. Sekä Harju että sellistit istuivat puolikaaren oikealla sivulla yleisöstä katsoen, vastapäätä ykkösviulisteja. Onko soittajien sijoittamisella mitään merkitystä akustiikan kannalta, sitä en tiedä enkä ole asiantuntijoita asiasta haastatellut. Oma kokemukseni oli mielenkiintoinen, ja sai miettimään mitä tapahtuisi jos kokoonpanoa kasvatettaisiin vielä.

Takaosassa kirkkoa tunnelma on muutenkin hieman erilainen, sillä kirkkoon tulee valoa vasemman laivan isosta ikkunasta. Kun kirkossa istuu aivan edessä, tunnelma on hämyisempi. Yleisö jää esiintyjiin suunnattujen kirkkaiden spottien luomaan varjoon. Tästä tulee mielikuva, että on ilta ja hämärää. Nyt ulos ja kesäillan valoon tuleminen ei enää tuntunut absurdilta, sillä valoa oli läsnä koko konsertin ajan. Sekä luonnon valoa, että musiikin.

 

 

Post a comment