Muistot haalistuvat ja luikertelevat viidakkoonsa

0
285
Taija Tuominen Hauhon kirjastossa.

”Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän liikuttuminen haittaa. Nuorempana se haittasi ihan hirveästi,” sanoo Taija Tuominen ja pyyhkii kyyneleitä silmistään.

Liikutuksen ymmärtää. Nyt ollaan kirjailijan lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, Hauholla. Vieläpä Hauhon kirjastolla, jossa hän on ollut kesätöissä.

”Olin todella huono työntekijä. Asiakkaat haittasivat mun kaunokirjallista harrastustani”, hän sanoo ja hymyilee valloittavasti kyyneleitä pyyhkiessään.

Edellisen kerran Taija Tuominen on ollut Hauhon kirjastossa esittelemässä esikoisromaaniaan, Tiikerihaita. Silloin hän valehteli kaikille, että kirjassa ei ollut mitään omakohtaista. Nyt hän sanoo ihmettelevänsä, että kaikki uskoivat häntä.

Uusin teos, Kuningaskobra, jonka äärelle Hauhon kirjastoon on kokoonnuttu, on reilusti autofiktio. Kun Marja-Leena Palmgrenin Johdatus kirjallisuushistoriaan ei käsittele tätä aihetta, kysytäänpä Wikipedialta: ”Autofiktio on kirjallisuutta, jossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. Sanan autofiktio otti käyttöön ranskalainen kirjailija Serge Doubrovsky viitatessaan romaaniinsa Fils (1977).”

Kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta Palmgren toteaa, että: ”Fiktiota ja fiktiivisyyttä käsiteltäessä joudutaan aina kuitenkin selittämään myös sanataiteen ja todellisuuden monimutkaista keskinäissuhdetta.” Aarne Kinnusen määritelmä fiktiosta kuuluu: ”Fiktiivistä on esittäminen, johon me suhtaudumme ikään kuin se olisi totta, vaikka emme tiedä, onko se totta vai ei.”

Autofiktio lähentelee siis omaelämäkertaa. Kuulemme, että kaikki ihmiset, jotka esiintyvät Kuningaskobrassa omalla nimellään, halusivat esiintyä omalla nimellään. He saivat etukäteen lukea, mitä kirjaan oli tulossa.

Taija Tuominen kertoo mielellään omasta kirjoittamisestaan ja ylipäätään kirjoittamisesta. Tiikerihain aikoihin hän kertoo olleensa onneton, ja kirjan kirjoittaminen oli terapiaa.

”Kesti 18 vuotta tajuta, että eihän minulla ole kuin tämä yksi tarina kerrottavana”, hän sanoo.

Kuningaskobraa kirjoittaessaan hän kertoo olleensa onnellinen. Kuningaskobra on kertomus siitä, mitä muistoilla voi tehdä. Miten ne haalistuvat, ja niistä päästetään irti. Runsaat viittaukset Tiikerihai-kirjaan syntyivät halusta kommentoida esikoisromaania.

”Elämän valinnat tekevät meistä sen mitä olemme”, Taija sanoo.

Taija kertoo halunneensa kirjoittaa, ja omistaa kirjan opettajalleen ja ystävälleen Hilja Mörsärille. Hiljasta tuli Taijalle vuosien myötä henkinen äiti. Hän oli se, joka näki Taijan tekstien takana.

”Elämässä voi olla yksi käännekohta, yksi kohtaaminen voi muuttaa kaiken. Minulle se oli se ensimmäinen äidinkielen tunti Kaurialan lukion iltalinjalla. Mitä jos Hilja ei olisi kohdannut minua? Kävelin itse sinne suolle äitini kanssa, mutta ilman Hiljaa en olisi päässyt sieltä pois.”

Kuningaskobran läpi kulkee suon kuvasto, ruskea vesi, muta ja haju. Taija arvelee, että jokainen kantaa jotain tiettyä maisemaa mukanaan koko elämänsä. Frank Sinatralla se oli New Yorkin ghetto, slummimaisema. Taijalla suomaisema Hauhontakana.

”Tässä kirjassa kuvaan myös paljon lehmiä. Minun lastentarhani oli lehmän karsina. Osaisin vieläkin koota silmät ummessa vanhan Alfa Lavalin lypsykoneen, sillä 12-vuotiaasta asti hoidin lypsyt yksin”, hän kertoo. Jälkeenpäin hän vielä lisää sähköpostitse, että onhan se ihan tyrmistyttävää: ”Sen ikäinen yksin lypsää lehmät aamuin ja illoin, tekee kaikki navettahommat.”

Taija Tuomisen kotona luettiin paljon. Isälle, Pentti Tuomiselle Kalle Päätalo oli jumala. Työasioistakin kun tuli puhetta, Pentti tempaisi ylös keinutuolista ja tarkisti mitä Kalle asiasta sanoo.

”Tajusin jossain vaiheessa, että ainut seksivalistus mitä sain kotona oli isäni lukemassa ääneen Kalle Päätalon kirjoittamia seksikohtauksia. Päätaloa lukiessaan isäni oli onnellinen.”

Autofiktio oli tapa, jolla Taija vapautti itsensä kirjoittamaan Kuningaskobran. Hän toteaa olevansa nyt vapaa niistä asioista, jotka täytyi kirjoittaa. Kun häneltä kysytään, mitä seuraavaksi, hän arvelee, että tämä tie on nyt nähty.

”Tai sitten kirjoitan vieläkin henkilökohtaisemmin,” hän sanoo.

Yleisöä kiinnostaa, mistä kirjojen nimet tulevat. ”Tiikerihai tulee siitä kohtauksesta, missä äiti on nuorena tyttönä ensimmäistä kertaa ollut oikeudessa ja kotiin palatessa, kauppiaan mustassa Volgassa istuessa autoradio soittaa Tiikerihain. Tiikerihai on se raidallinen hai, joka ui koko ajan ja jos se ei ui, se uppoaa.”

Kuningaskobra on nimenä monisyisempi. Lukija Jyväskylästä on soitellut silloin tällöin Taijalle ja kysellyt milloin tulee Kuningaskobra. ”Ja jos muistatte Annikki Tähden laulaman iskelmän, siinä valkoiseksi haalistunut kobra luikertelee viidakon piementoihin.”

Tärkein asia tulee kuitenkin aina viimeiseksi. Aivan kuten kirjoittamisen kursseillakin, joilla Taija pyytää osallistujia kirjoittamaan niistä asioista, joista ei missään nimessä haluaisi kirjoittaa. Kun kaiken pahan on kirjoittanut ulos, tulee onni tilalle.

” Ole hyvä, maailma on sinun. Rakasta sitä”, hän sanoo hauholaisyleisölleen lopuksi.

Kuva ylhäällä: Taija Tuominen kertoo suhteensa Hauhoon olevan nykyisin lempeä. Aina ei niin ole ollut. Palvelupäällikkö Irmeli Isokivijärvi lahjoitti illan päätteeksi Hauho-paidan kirjailijalle. Paidassa lukee Kapinallinen vuodesta 1329. Kuva: Susanna Mattila

Taija Tuominen lukee otteita kirjastaan Kuningaskobra.
Taija Tuominen lukee hauholaisyleisölle otteita kirjastaan Kuningaskobra. Kuvat: Susanna Mattila