Kaipaan usein kulttuurikeskustelua. Kuultu, nähty, koettu ja luettu rymisyttelee sisuskaluja ja kaipaa jakamista. Haluan kuulla ja tuntea, kuinka kanssaihmiset ovat reagoineet teoksiin. Siihen ei riitä sosiaalisen median keskustelukentät, koska ihmisten tunteet puhuvat moninaisella kielellä. Pelkistetty tekstiympäristö emojeilla höystettynä ei toimi riittävän peilaavasti ja reflektoivasti ja suuhun jää usein epäselvä maku. Vaan jos keskustelussa huomaat, että taiteenkokijan posket punastuvat ja silmät tulistuvat hänen tuhahtaessaan: ”En pitänyt siitä”, voit arvella, että taidekokemus on joka tapauksessa kuitenkin nostanut tunteita ja vaikuttanut häneen jollain lailla. Se on arvo jo sinänsä.
(blogi jatkuu kuvan jälkeen.)
Menin lasten kanssa tammikuun ensimmäisenä perjantaina taidegalleriaan Hämeenlinnassa. Tajusin vasta Galleria Paperihuoneen sisällä ollessamme tämän olevan ensimmäinen kerta, kun varta vasten vien lapseni galleriaan katsomaan taidenäyttelyä. Olemme olleet kyllä taidenäyttelyissä erilaisissa tiloissa ja gallerioissakin, jotka ovat vaikkapa kahvilan yhteydessä. Mutta jos vaikkapa kuusi tai seitsemän vuotta vanha lapsi joutuu oudossa ympäristössä tosissaan miettimään, ottaako appelsiini- vai päärynäpillimehun ja sen kanssa piirakan vai pullan, jää häneltä helposti taiteen arvioiminen johonkin helposti heitettävään kommentiin, kuten ”Ihan kivoja kuvia!” ja ”Koska lähdetään kotiin?”. Tällä kertaa olimme sopineet menevämme taidenäyttelyyn, mutta niinpä vain kävi, etten kuitenkaan ollut tarpeeksi tarkasti selvittänyt nuorimmaiselleni, mistä galleriassa on kyse. Hän oli aktiivinen ja tuli luokseni kysyen mitä täällä tehdään. Neuvoin hänet perässäni hakemaan teosluettelon ja itse otin lisäksi näyttelyn teoksia esittelevän lehdistötiedotteen, jossa teosten luomisen prosessia oli sanallisesti esitelty. Kerroin lapsilleni, että luen tämän sitten teille kotona ajan kanssa, jos sopii: ”Katsotaan nyt rauhassa nämä teokset.” Nuorimmainen luki teosluetteloa tarkkaan ja kierteli pientä näyttelytilaa. Hän kritisoi nimiä ääneen, kun osa oli englanninkielellä. Sitten hän ihmetteli, miksi osalla teoksista on sama nimi. Selvitimme, että erottaminen onkin tehty numeroinneilla, kuten Stone 04, Stone 05 ja Stone 06.
Maria Haatajan Samoilija-näyttelyssä on esillä 26 työtä. Teosluettelossa on järjestysnumeron jälkeen ensin teoksen nimi, jonka jälkeen on merkitty teoksen tekovuosi. Näiden tietojen perässä esitellään tekniikka ja joidenkin teosten kohdalla mainitaan lopuksi myös teoksen koko. Opimme ymmärtämään, mitä tekniikkaa on monotypia ja millaista voi olla sekatekniikka. Lapsi näytti helpottuneelta. Eli nimet eivät enää näytäkään aivan järjettömiltä, vaan että ensin mainitaan nimi, sitten teoksen syntymisvuosi ja sitten tekniikka ja mahdollisesti merkinnän saa myös teoksen koko. Esimerkkinä teosluettelon teos numero 2: ”Kesken jääneet kuvat, 2021, sekatekniikka, 21 x 21 x 5 cm.” Merkintä tarkoittaa, että teos on nimeltään ”Kesken jääneet kuvat”, se on saatu valmiiksi vuonna 2021, teos on toteutettu käyttäen sekatekniikkaa ja sen leveys ja korkeus ovat 21 senttimetriä ja syvyys on 5 senttimetriä.
Nuori taiteenarvioitsija näytti rauhoittuivan, kun asiat loksahtivatkin loogisiin uomiinsa. Sitten hän hieman hiljensi ääntään ja sanoi, että nämä ei kyllä ole hienoja. Varmensin, että ymmärsinkö oikein, että etkö pidä näistä teoksista? Vastaus oli selvä ja yksiselitteinen. Vastasin lapselleni, että tällaisia taidenäyttelyt ovat. Teokset ovat taiteilijan näkemys. Hän maalaa, piirtää, vedostaa tai jollain muulla lailla luo teoksia usein pitkänkin aikaa ja sitten hän varaa näyttelytilan ja kutsuu ihmiset katselemaan taidetta. Lapsi seurasi perässäni, kun pysähdyin näyteikkunan läheisyyteen katselemaan erästä työtä, joka oli minusta hieno. Taiteilija tuli kysyessämme kertomaan, kuinka vedos oli luotu. Se oli ainutlaatuinen ja toista samanlaista ei koskaan saataisi maailmaan. Saimme kuulla, että kyseinen teos olikin jo myyty ja sitä oli jossakin joku koti odottamassa seinälleen.
Maria Haatajan Samoilija-näyttelyn teoksista välittyi minulle rauhallinen tunnelma. Ehkä voisi sanoa, että vaikutelmalla oli jotakin tekemistä luonnollisuuden kanssa. Teokset olivat kuin tuokiokuvia, luonnossa olevien elementtien luomia heijastumia. Lapseni olivat aivan rauhassa Galleria Paperihuoneen pienessä näyttelytilassa. Olin antanut ohjeen riehakkaan lomapäivän tunnelmissa riekkuville perillisilleni siinä Vanajaveden rannan tuntumassa kävellessämme kohti galleriaa, että sitten, kun pääsemme perille, niin rauhoitumme ja katselemme näyttelyn tosi fiksusti ja rauhallisesti. Nuorin lapseni katselikin joka teoksen tarkkaan ja haki teoksen nimen ja tiedot aina teosluettelosta yksi kerrallaan. Näytti siltä, että hän huolella muodosti joka teoksen välissä henkilökohtaista taidekokemusta ja omaa aitoa mielipidettään. Kiitettyämme taiteilijaa näyttelystä, suunnistimme viereiseen viehättävään askartelukauppaan inspiroiville taidetarvikehankinnoille ja sieltä omalla autolla sitten aloittelimme kotimatkaa.
(blogi jatkuu kuvan jälkeen)
Autossa tulee lasten kanssa usein parhaat keskustelut. Niinpä nytkin. Ajatukset ja tuntemukset olivat tuoreita. Annoin lasten puhua omat vaikutelmansa ja mielipiteensä ja tämän hitaan perjantain talvisesta tunnelmasta nauttien annoin kerrankin oman itseni muodostaa katsantokantojani verkkaisesti. Rauhassa kuin jäisessä tuulessa huojuva talventörröttäjä, piinaavan hitaasti, kuin kevätauringon hiljalleen sulattelema järven jääpeite, tuli mielikuvani näyttelykokemuksestani ja antauduin kyytiläisteni kanssa keskustelemaan yleisesti taiteesta keskustelemisen taidosta. Kuopus pysyi alun perin näyttelystä muodostamassa kannassaan ja sanoin hänelle siinä ajaessani syntyneet ajatukseni: ”En tunne taiteilijaa kovin henkilökohtaisesti, mutta arvioin, että hän on hyvin erilainen luonteeltaan ja temperamentiltaan kuin sinä. Hän on myös eri-ikäinen kuin sinä. Ehkä näistä seikoistakin voi johtua, etteivät teokset nyt tuntuneet puhuttelevan sinua.” Kun keskustelutilanteemme tuntui niin sopuisalta ja hedelmälliseltä, jatkoin vielä: ”Jos kokee, ettei itse pidä jostain, voi sanoa esimerkiksi, että henkilökohtaisesti en pitänyt kyseisestä näyttelystä, mutta teoksista näkee, että taiteilija on osaava ja käyttää eri tekniikoita taitavasti.” Silloin, kun arvostaa taidetta ja taiteentekijöitä, on lupa kuitenkin sanoa oma ainutlaatuinen ja aito kokemuksensa.
Yksi lapsistani tiesi, että kukaan ei voi loukkaantua, jos sanoo, ettei henkilökohtaisesti pidä jostakin tai että joku teos tai näyttely ei henkilökohtaisesti koskettanut kovin paljon. Myönsin hänen olevan oikeassa ja lisäsin kuitenkin, että on hyvä opetella puhumaan niin, että luo arvostavan ilmapiirin. Näin kannattaa toimia etenkin silloin, jos näkee, että taiteilija on taitava ja hyvä työssään. Teos ei välttämättä puhuttele sinua, mutta näet, että taiteilijalla on näkemys ja hänellä on myös riittävästi taitoa käyttämillään tekniikoilla tuoda tämä näkemys esiin. Kun palautteen sanoo rakentavasti, se luo siltaa ja antaa myös taiteilijalle välineitä jatkaa luomistyötään. Kaikista pahinta on henkilökohtaisuuksiin paisuva haukkuminen, seuraavaksi pahinta on hiljaisuus. Keskustelu monipuolisine sävyineen on kultaa!
Ajoimme kotvan matkaa eteenpäin ja silmiemme eteen avautui kaunis hämäläinen talvimaisema, joka näyttäytyy 130-tiellä kulkeville juuri ennen ikivanhaa Sattulan kylää, jotakuinkin Nihattulan kohdilla. Pidin ratista kiinni vasemmalla kädellä ja oikealla heilautin laajan kaaren osoittaen maisemaa. ”Katsokaa, tämä seesteinen maisema valkoisen moninaisissa sävyissä on aivan kuin äsken näkemämme Samoilija-näyttely. Katsokaa tässä alkuillan talvisessa hämärässä näitä himmennettyjä värejä ja valkoisen ja harmaan eri sävyjä. Tämä maisema on kuin se näyttely!” Lapset nyökkäilivät. Jatkoimme Iittalan keskustan kautta kotia kohti, ja sillä aikaa kun lapseni kirmasivat hakemaan viikonloppuherkkujaan paikallisesta ruokakaupasta, minä auton tankattuani hykertelin mielessäni. Olin juuri muutamaa päivää aikaisemmin surrut, että minulla ei ole oikein ketään, kenen kanssa puhua intohimoisesti kulttuurista ja ennen kaikkea yksittäisistä kulttuurikokemuksista. Kupliva ilo täytti sisukseni, kun tajusin siinä autossa istuessani ja odottaessani, että onpa minulla siinä kasvamassa kivat ihmiset, joiden kanssa vielä keskustellaan monet kerrat ja monissa eri väreissä ja sävyissä erilaisista teoksista!
Mietin omaa mielipidettäni näyttelystä. Pidin siitä. Se vaikutti minuun pelkistävästi ja rauhoittavasti. Virkistävä vastakohta luontaiselle ryöpsähtelevälle ja juurevalle persoonalleni.
Galleria Paperihuoneella on nähtävillä Maria Haatajan näyttely SAMOILIJA / WANDERER 4.1.-29.1.2022. Galleria on auki ti-pe klo 13-18 ja la klo 12-16. Osoite on Arvi Kariston katu 9, Hämeenlinna.
