Muukalaisia itsellemme?

0
58

Kun tarpeeksi monesta tiedotteesta ja lehtijutusta lukee ensimmäisestä lauseesta, että tässä on yksi tämän hetken tunnetuimmista ja kiinnostavimmista kuvanveistäjistämme, onhan se pakko mennä katsomaan mistä on kyse. Toijan nimi on tietenkin uutisista tuttu Riihimäen kiertoliittymässä töhrityn veistoksen vuoksi, mutta vasta vähän myöhemmin ymmärsin yhdistää taiteilijan Jätkäsaaren valtaisan kokoiseen pissaajaan.

Mitä näistä pitäisi ajatella? Mielenkiintoisia mielleyhtymiä varmasti tulee jokaiselle. Eräs ajatteli ensimmäisenä aborttia, joku julisti ettei nuku viikkoon näyttelyn jälkeen.

Abortin ymmärrän jollain tavalla, sillä vaaleanpunaisten, rosoisten hahmojen päät ovat kuin opetusdiojen abortoiduilla sikiöillä konsanaan. Jotenkin liitän tuon kaiken vaaleanpunaisuuden ja rosoisuuden itsekin kohtuun, vaikka enhän sellaista ole edes nähnyt elävässä elämässä. Taas ehkä jotain häiriintyneitä takaumia yläasteen biologian tunneille. Mutta kun pyöreästä vaaleanpunaisuudesta pääsee eteenpäin, silmät pomppaavat pääosaan. Rosoisuus on kiinnostavan epätäydellistä. Ja näiden tyyppien ilmeet ovat hämmentävän täydellisiä!

Särkyneet silmät hätkäyttävät, tiukasti kiinnipuristetut tökkäävät omahyväisyydessään. Useimmat silmät seuraavat, liikuitpa hitaasti tai nopeasti, etenet kauemmas tai lähemmäs. Katse seuraa.

Lehtijutuissa on kirjoiteltu, että Toija kuvaa sitä tunnetta, kun tulet nähdyksi tilanteessa, jossa et halua tulla nähdyksi. Onhan sellaisia tilanteita varmasti sattunut, meille kaikille. Miltä silloin tuntuu? Pysähtyy, hätkähtää. Ei ehkä tunnu miltään? Tunteet tulevat vasta jälkeenpäin. Hahmojen katseista löytyy varautunutta uteliaisuutta, hiljaista pidättyvyyttä. Minä olen tässä nyt, ja sinä sitten tulit siihen. Sekä Kärpästen herra että Poika ja linnut jäivät erityisesti mieleen. Kumpikin on kohtuullisen omituisessa tilanteessa, mutta kumpikin vain on.

Vähitellen huomaat, miten lempeän hämmentyneitä katseita hahmot sinuun luovat. Alat sulaa.

Rosoisuus on inhimillistä. Siltähän elämässä usein tuntuu, hämmentävältä. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, vähemmästäkin hämmentyy.

Tommi Toijan näyttely on nimeltään Omia kuvia – Self-images. Taidemuseon tiedotteen otsikko julistaa, että muukalaiset tulevat kaupunkiin. Muukalaisuus on näyttelyssä kuitenkin sivuosassa, enemmän työt ovat kuvia itsestämme. Siinä missä taiteilijan omia kuviakin.

Näyttely herättää monenlaisia tunteita. Pylväspyhimyksellä on silmät kiinni ja pää kääntyneenä poispäin. Todella ärsyttävää. Mustien verhojen taakse astuminen voi aiheuttaa jopa kauhua, sillä pimeydessä loistavat pahat unet. Toiselle ne voivat tietenkin olla vain unia. Kannattaa kuitenkin jatkaa pimeästä huoneesta eteenpäin, eikä jäädä kiertämään pahojen unien kehää. Perillä odottaa aivan loistavia töitä, kuten suurikokoinen Ei ja Baabelin torni. Myös omahyväinen Pylväspyhimys löytyy viimeisestä huoneesta.

Toijan keraamiset työt ovat niin kaukana keramiikasta kuin vain kuvitella saattaa. Siis jos keramiikasta tulee lähinnä mieleen kupit ja astiat. Näyttelyssä on hyvin vähän sileää pintaa, enemmän rosoisuutta ja karheutta, siis elävää elämää ja inhimillisyyttä. Ihmetyksen aiheita, ajatusten herättäjiä. Samat teemat toistuvat seinillä croquis-piirroksissa. Ne täydentävät hienosti veistosten luomaa tunnelmaa.

Harvoin tulee käytyä taidenäyttelyssä, johon haluaa pian palata takaisin. Tämä oli juuri sellainen.

Kuvat: Susanna Mattila