Taiteilijatapaaminen Naivismikeskuksessa: ”Ihan vapaaehtoisesti ollaan naivisteja”

0
774
Maija Kanerva. Kuva: Susanna Mattila

Naivistitaiteilijan synty ei noudattele samoja latuja kuin akateemista polkua kulkevan taiteilijakoulutettavan. Naivistit Iittalassa -säätiön kesänäyttelyn kuraattori Hannu Castrén ottaa esimerkiksi isoäiti Moseksen, joka yli 70-vuotiaana aloitti omasta sisäisestä tekemisen pakosta, ja ehti tehdä kolmisensataa maalausta.

”Tai Henri Rousseau, joka tunsi Picasson ja muita 1800-luvun lopun modernisteja. Hän ei edes pitänyt itseään naivistina, vaan modernistina. Picasso edusti hänen mielestään ’egyptiläistä tyyliä’ ”, Castrén kertoo.

Rousseauhon liitettiin ensimmäisenä nimitys sunnuntaimaalari. Hänellä oli tapana tehdä ensin normaali päivätyö, ja sitten omistaa muu liikenevä aika maalaamiselle. Monen naivistin polussa korostuu työelämän ja muiden velvollisuuksien hoitaminen ensin, ja kun niistä vapautuu, tulee vapaus maalata mitä tahtoo.

Usein pyrkimys akateemiseen suuntaan on naivisteillakin ensin olemassa. Käydään kursseilla, opiskellaan värioppia, perspektiiviä, pyritään maalaamaan öljyväreillä akateemisten oppien mukaan.

”Monen kohdalla akatemiseen maalaamiseen pyrkimys on tuottanut tilanteita, joissa maalauksessa ruumis on oikein mutta napa väärässä kohtaa. Toisaalta on sitten se joukko, joka ei ole koskaan pyrkinytkään akateemisuuteen, eikä edes halua siihen suuntaan”, Castrén pohtii.

Iittalan puukoululla kokoontui kuuden naivistitaiteilijan joukko kertomaan omasta tiestään naivistitaiteilijaksi. Hyvin monella tarina alkaa lapsuudesta. Kauppapaperit, makuuhuoneen tapetit ja pöytien alustat on piirretty täyteen.

Osalla molemmat tai ainakin toinen vanhemmista kannusti, mutta usein taiteelliset pyrkimykset jäivät muun elämän jalkoihin. Kunnon ammatti oli ainakin hankittava. Taiteen tekemiseen kuuluu useilla kausittaisuus. Monen tarinassa toistuu eläkkeellejäämisestä alkanut luomisen vapaus.

Lehtimäkeläinen Esa Leppänen kertoo olleensa salataiteilija teini-ikäisenä. Äidiltä jääneet öljyvärit kiinnostivat, ja hän hankki kankaita ja rimoja, joista valmisti itse itselleen pohjia. Kavereille harrastuksesta ei voinut puhua, sillä 15-vuoden iässä olisi kuulunut opetella kaljan juontia ja ajella mopoilla, ei maalata tauluja.

”Joihinkin näyttelyihinkin vein teoksiani, mutta sitten maalaamiseen tuli tauko. Viimeinen työ on signeerattu 1984. Kun 1991 muutin omaan huusholliin, aloin uudestaan. Kun ei aina autoakaan viittinyt korjata. Sain ostaa halvalla eräältä kehystäjältä pinon vähän pieleen menneitä kehyksiä, ajattelin että niihin täytyy maalata tauluja”, Leppänen kertoo.

Iittalalainen Virve Niemi teki ensimmäiset tyylitellyt auton kuvat kaksivuotiaana vanhempien makuuhuoneen tapettiin, mutta alkoi käydä kansalaisopiston maalauspiirissä 16-vuotiaana. Parikymmentä vuotta hän oli realisti kolmen eri opettajan opetuksessa.

”Heistä viimeisin, Mikko Mikkola sanoi minulle, että sulla on kyllä aivan väärä tyyli. Suutuin siitä aivan kamalasti.”

Vakava sairaus vuonna 2010 pysäytti Niemen. Hän kertoo päättäneensä, että jos tästä selviän, alan maalata ihan niin kuin itse haluan.

”Heti kun käsi ei enää vapissut, hain öljyvärit ja sitten maalasinkin vain pelkkiä perhosia. Poikani sanoi minulle, että noi sun työt alkaa olla ihan naivistisia.”

Tamperelainen Maija Kanerva alkoi maalata öljyväreillä lukion viimeisillä luokilla, mutta isänsä kannustamana meni ensin töihin kirjastoon ja sitten kouluttautui kirjastoalalle Tampereen yliopistossa. Hän sanoo olleensa aina naivisti, eikä niinkään taiteilija.

Hän työskenteli 40 vuotta kirjastossa, eikä sinä aikana harrastanut taiteen tekemistä. Hän viihtyi työssään mainiosti, taiteen aika koitti vasta eläkkeen myötä.

”Kun jäin eläkkeelle, hankin ensin työhuoneen. Se on kamalan pieni, ja mietin etten varmastikaan ala maalata tinnerinhuuruissa öljyväreillä näin pienessä tilassa. Olin kiinnostunut linopiirroksista, sillä se on grafiikkaa, jonka voi tehdä itse alusta loppuun.” Kanervan töitä on nähty Iittalassa vuodesta 2012.

Pirkko Pullinen-Valtonen. Kuva: Susanna Mattila

Iittalalainen Pirkko Pullinen-Valtonen ei ollut ajatellut olevansa naivisti, vaikka muut näkivät hänen töissään naivistisen otteen. Hän työskenteli kuvittajana, ja hänen aiheensa kirvoitti työkavereilta ikäviä kommentteja. Naivismi ei ollut kuvittajien keskuudessa kovinkaan suuressa huudossa.

Pullinen-Valtonen opiskeli biologiaa, ja aloitettuaan kuvittajan työt Suomen lähetysseuran kuvittamossa, hän aloitti opinnot taideteollisen korkeakoulun iltalinjalla.

”En ajatellut tekeväni taidetta, vaan paino-originaaleja ja tilaustöitä.”

Vasta kun Pullinen-Valtonen muutti miehensä kanssa Iittalaan, ajatus naivismista alkoi muutta. Siihen vaikutti käynti naivistinäyttelyssä. Kuvaavaa on, että kun hän vuonna 2011 tuttavien kannustamana tarjosi töitään naivistien talvinäyttelyyn, uusien maalausten lisäksi näyttelyyn hyväksyttiin myös vanhoja töitä.

Matti Laine. Kuva: Susanna Mattila

Tyrvääläinen Matti Laine ajattelee, että naivismi on enemminkin mielenlaatu, joka muuttuu kuviksi. Lukiossa hän sai kuvaamataidon opettajakseen taiteilija Veikko Eskolan, jonka antamat aiheet saattoivat olla tyyppiä: ”Maalatkaa joka toiselle kuoppaa kaivaa, musta kylki kummallakin.”

Laine opiskeli valtio-oppia Tampereen yliopistossa, jonka jälkeen aloitti työuran Tyrvään Sanomissa. Hän työskenteli 40 vuotta lehtialalla, ja teki maalauksia koko ajan ohessa aina 80-luvulta alkaen. Lisäksi hän teki kuvituksia sanomalehtiin, joissa työskenteli, sekä muun muassa kaskukirjojen kuvituksia.

”Aloitin maalaamalla kubistisia töitä, ja teen niitä vieläkin. Aina välillä täytyy päästä pois tuosta naivismista.” Laineen töitä on ollut naivistinäyttelyssä vuodesta 2005.

Usein käy niin, että joku ystävä tai työkaveri ilmiantaa naivistin kuraattorille. Aimo Vuorinen on yksi tästä sarjasta. Matti Laine on tuntenut Vuorisen kauan, ja seurannut hänen tekemistään. Vuorinen teki alkuun puutöitä ja hänellä oli leluverstaskin, Aimon lelu. Kiinnostus maalaamiseen syntyi sieltä puutöiden kautta. Sittemmin hän on joutunut vaihtamaan maalauskäden oikeasta vasempaan, mutta se ei tahtia haittaa. Vuorisen töitä on ollut viiden vuoden ajan Naivistit Iittalassa -kesänäyttelyssä.

Naivistit Iittalassa -säätiön taiteilijatapaamisia on järjestetty Naivismin Talvi -näyttelyn yhteydessä. Seuraava taiteilija tapaaminen on 22.3. ja aiheena on Naivismin väripaletti. Keskustelua johdattaa jälleen kuraattori Hannu Castrén. Yleisö on tervetullutta seuraamaan keskustelua ja esittämään kysymyksiä taiteilijoille.