Sain Anni Kytömäen kirjan Kivitasku vihdoin luettua. Tai paras olla rehellinen ja myöntää, että kuuntelin teoksen äänikirjana. Pidän enemmän lukemalla nauttimisesta silloin, kun kyseessä on henkilökohtainen lukukokemus. Kuitenkaan aina sille ei arjessa ole aikaa meille, jotka elämme ruuhkavuosissa ja ruokimme ja vaatetamme lapsemme ja annamme heille selityksiä maailmasta. Kuljetamme heitä harrastuksiin ja huomaamme, jos heidän mielensä tai ruumiinsa ei voi jostain syystä hyvin. Sitten selvitämme, miten voimme lasta auttaa. Välillä pitäisi ehtiä miettiä, kuinka oma äidin mieli ja keho voivat. Kiirettä on ihan niin paljon kuin se valtaa saa.
Kaiken keskellä ihminen lataa äänikirjan älylaitteeseensa ja kuuntelee tarinaa samalla kun tekee kaikkea, mitä hänen on tehtävä. Pirtti tulee siivottua, ruoka laitettua ja lapset kuskattua. Tarina antaa siivet. Ilta venyy yöhön ja tarina kuunnellaan loppuun. Kello näyttää jo yli puolenyön, mutta niin monta kysymystä jää vaille vastausta, että lukija tai tässä tapauksessa kuuntelija kaipaa keskustelua. Ainoa mahdollisuus tuohon maailmanaikaan on hakea peiliä ajatuksilleen verkosta. Kivitasku on niin hyvä teos, että arviointeja ja pohdintoja löytyy onneksi runsaasti.
(Blogijuttu jatkuu kuvan jälkeen)
Romaanin juoni etenee useiden päähenkilöiden kautta. Tapahtumat myös sijoittuvat sekä menneisyyteen että nykyisyyteen. Tarinassa on todenmukaiselta kuulostavien seikkojen seassa kansanperinteisiin perustuvaa mytologiaa. Suomalaiset kansanuskomukset saavat seurakseen sävyjä slaavilaisesta mystiikasta venäläisen ylimyksen kautta. Kirjassa on niin monisyisiä asioita, että on valittava ensimmäinen teema, jonka siitä poimii. Useita blogi-kirjoituksia luettuani törmään vihdoin etsimääni. Kirjan pauloissa -nimisen kirjallisuusblogin kirjoittaja ilmaisee ajatuksensa Kivitaskua pohtiessaan näin:
”Kirjan miehistä moni pakenee ja yksinkertaisesti katoaa entisestä elämästään alkaakseen uudelleen jossain toisaalla. He ovat seikkailijoita, intomielisiä aktivisteja. Naisetkin ovat oman tiensä kulkijoita, jotka elävät omannäköistään elämää puheista piittaamatta. Lapset hoituvat siinä sivussa, äitien on vaikea kiinnittyä heihin, vaikka he hoitaisivat muiden vaivoja ja sairauksia kuten runonlausuja ja parantaja Maaria, Katinkan äiti.”
Tämän luettuani mieleeni tulee sana möykky. Kirjassa Möykky on yhden päähenkilön sisarelle syntyvä lapsi. Möykky on kutsumanimi, jonka lapsen äiti ottaa vauvan synnyttyä käyttöön. Möykky hoidetaan kyllä asiallisesti, mutta kirjan teksti ei kerro, herättääkö vauva henkilöissä erityisesti tunteita. Joko niitä ei ole tai sitten niitä ei näytetä. Möykky on yksinäinen lapsi, joka kannetaan yksin ja synnytetään yksin eikä asiasta tehdä mitään numeroa. Kirjan lopussa Möykylle päätetään antaa nimeksi Albert ja tuo suvusta valittu nimi vielä oikein vahvistaa vaikutelmaa ja tunnetta, joka minulle on jo syntynyt. Isäkin sitten vauvalle löytyy, mutta itselleni jää tunne, että Möykyn ihmiset ovat hänelle melko irrallisia.
Näen kallion seinämässä lapsen kasvot. Mietin, kuinka moni aikuinen on muurautunut kiven sisään johtuen kasvuajan kovuudesta ja kylmyydestä. Ehkä traumat ja surut ovat vain siirtyneet sukupolvesta toiseen kenenkään kykenemättä niitä käsittelemään. Vapaasti muisteltuna Kytömäki kirjoittaa Sergein ajatuksen Katinkan äidinrakkauden puuttumiseen jotenkin niin, että köyhyys luo puutteen myös rakkauteen. Hetkeä aiemmin mielisairas ruhtinas Lobotov on heittänyt ilmaan kysymyksen, että eihän Vera ole kivisydän? Ajattelen, että ei ole Katinkan sydän kiveä, vaan tämä ruhtinaan Vera-tyttärenään näkemä todella nuori äiti on itsekin kaikkea tukea vailla räpistelevä siipirikko. Hänen mielensä on vaurioitunut, mutta kukaan ei näe sitä, koska hän suoriutuu koko ajan tehtävistään erinomaisesti. Vakavasti sairas Veka on kuin esiäitinsä toisinto. Minä mielessäni mietin, että näkeekö kukaan edelleenkään kympin tyttöjen hätää?
Vastikään on kirjoiteltu ja ihmetelty, kun viimeaikaisissa tutkimuksissa on selvinnyt, että tasa-arvoisissa maissa äidit uupuvat eniten. Valtiot, jotka antavat naisilleen kaikki mahdollisuudet, uuvuttavat äitiyden. Itselleni tämä asia on ollut selvä koko äitiysurani ajan. Mietin kiveä kengässäni, estettä urallani, kallioseinämää edessäni. Minun ei ollut helppo jämähtää sohvan nurkkaan pienen vauvan kanssa, mutta kun lähdin asiaa työstämään ja omaa elämisen tapaani etsimään, löytyi kuitenkin mielestäni aika hyvä elämä. Olen kiitollinen, että minun oli mahdollisuus valita näin. Lapset eivät enää ole kivi kengässäni, ei vaikka ympäristö viestittäisi minulle muuta. Ajattelen Kivitaskun Maariaa, Katinkaa, Sergeitä, Eeroa ja Kerttua. He elivät kovaa elämää, jossa äitejä ja lapsia kuoli tämän tästä, ihmisiä riistettiin ja oli pakko tulla toimeen sillä, mitä sai. Ajattelen Helenaa, Vekaa, Pikeä ja pientä Albertia ja toivoisin, että joku katsoisi heitä lempeällä katseella.
Anni Kytömäen Kivitasku on loistava romaani. Turhaan annoin järkälemäisen sivumäärän säikäyttää, tarina kyllä kantaa! Vaikka teksti voi siivittää monisyistä ajattelua, toimii se myös ihan tarinana luettuna. Luen sen joskus vielä ihan kirjana ja ehkäpä sitten nousee uusia möykkyjä esiin.
Tämän pääsiäisen vietämme kotona. Puuhailemme kuka mitäkin ja koitan koota koko porukan välillä tarinan ääreen. Hetken harkinnan jälkeen valitsin äänikirjaksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Kerran kuuntelimme sen, kun lapset olivat ihan pieniä ja muistan, että silloin kaikki pitivät siitä. Esikoinen ehdotti, että kuuntelisimme lisäksi jonkun Timo Parvelan Pate-kirjoista, niistä kun tykkää jopa nuorimmainen.
Mieleni vetää väkisellä vielä hetkeksi Kivitaskun kiviseen maailmaan. Sieluuni jäi kaipaus. Kun oikein ajattelen, rinnassani tuntuu olevan möykky ja itken sitä pientä vauvaa, Albertia. Itken tämän kansan kovaa menneisyyttä ja suurien ihmisryhmien kroonista äidin sylin puutetta. Mitäpä tehdä suurelle möykylle, joka nousee välillä kurkkuun? Omaa lapsuuttaan voi yrittää elää uudelleen oman lapsensa kautta. Niin sanotaan. Se on yksi tapa, tapoja on onneksi muitakin. Kivitaskun myyttisyys ja kirjaa kannatteleva maa-teema tuo itselleni mieleen kivien alle kätketyn matriarkaalisuuden. Äiti Maata ei muistaakseni tekstiin sanoiteta, mutta tarinassa sukupolvien jatkumo on niin keskeinen teema, että siitä ei voida puhua ajattelematta äitiyttä.
Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta on edelleen lukematta. Luen sen sitten, kun sen aika on. Kokemuksesta tiedän, että näin vaikuttavan lukuelämyksen jälkeen on parasta antaa mielen ja sielun työstää asioita ihan rauhassa. Luulen, että nyt Kivitaskun luettuani katson ihan toisella silmällä ympäristön kiveä. Pysähdyn tarkkailemaan sileää jääkauden muovaamaa kalliota, katson ihaillen hämäläiskylämme ammoisien aikojen asukeiden rakentamia kiviaitoja ja näen ja huomaan paikkakunnan upeasta graniitista valmistetut loisteliaat rakennukset ja rakenteet. Maailman myrskytessä ajattelen Suomen ikivanhaa kallioperää ja toivon, että se kantaa meitä myös tulevaisuudessa.
