Makujen juhlaa äitien juhlapäivänä

0
43

Suomalaisittain äitienpäivää taidetaan nykyisin juhlia pääasiassa yhdessä ruokailemalla. Osa perheistä kokoontuu yhteen kotioloihin, osa suunnistaa erikseen järjestetylle äitienpäivälounaalle, jotkut ehkä jopa a la carte -ravintolaankin. Meidän perheessä on yleensä juhlittu ihan vaan perheen kesken, milloin on loimutettu mökillä lohta, milloin haettu noutoruokaa lähiravintolasta – äiti on yleensä saanut kuopsutella koko päivän kukkapenkkejään ja rakentaa kesän viljelysuunnitelmaa kahden neliön kasvimaalleen.

Tänä vuonna tämä äiti päätti rikkoa 16 vuotta pitkän perinteen, ja varasin paikat Wuolteen Kartanon äitienpäivälounaalle. Wuolteen kartanolla oli kova tarjous: kartano täyttää tänä vuonna sata vuotta, ja sen kunniaksi notkuvan herkkupöydän ääreen pääsi tavallista edullisemmin. Meidän perheen laskun kävi kuittaamassa aviomies eli lasteni isä, joten tässä blogipostauksessa ei ole kysymys maksetusta mainoksesta.

Kartanolounaalla tunnelma on tiivis. Se kuuluu asiaan. Kuva: Susanna Mattila

Wuolteen kartanolle saavuimme kohtuullisen ajoissa, ehdin esitellä perheelle kartanon takana avautuvaa silmiä hivelevää rantamaisemaa. Sisällä äidit saivat ruusut käteensä, pöydät oli katettu juhlavan kauniisti, perheen nuorimpia vähän jännitti uudet puitteet. Vaikka eivät nuo sitä tunnustaisi, jos kysyisi. Itse voin tunnustaa, että en muista käyneeni koskaan Wuolteen kartanossa sisällä, vaikka useasti on tullut kartanolla käytyä juttukeikoilla. Yleensä olen kuitenkin pyörinyt takapihalla lettujonoa kuvaamassa Herkkujen yön aikaan.

Hauhon kartanoiden ruokatarjontaan olen päässyt vuosien varrella tutustumaan ainakin kahdessa kohteessa. Hahkialan kartanolla savustettu sorsasalaatti jäi lähtemättömästi mieleen, eikä vähiten mainion pöytäseuran vuoksi. Toimitusjohtaja Anne Pekkasella riitti tarinoita, ja tietenkin salaatin sorsat olivat isännän itsensä ampumia. Varhaisempi ruokamuisto on Miekan kartanosta, jossa yrttien käyttö ihastutti ikihyviksi. Sääli, ettei Miekassa enää ole yritystoimintaa. Lautsiassa olen päässyt käymään useammankin kerran, mutta ruokamuistoksi on jäänyt muhkea munkkirinkilä kesäteatterin väliajalla.

Jokaisella kartanolla on omanlaisensa ruokafilosofia, ja nyt pääsin siis tutustumaan Wuolteen kartanon antimiin. En ole ruokatoimittaja enkä ymmärrä hifistelyn päälle, mutta odotukset olivat korkealla Facebookissa julkaistua menuta lukiessa. Lisäksi mukana oli kaksi kriittistä teini-ikäistä, joka muodostaa aina tietynlaisen epävarmuusmomentin kun ruokapaikkaa valitaan. Pöytään istuutuessamme vitsailimmekin, että ehkä olisi pitänyt sittenkin mennä Hesburgeriin, mutta hyvin pian Hese unohtui.

Jonotellessa oli hyvä tilaisuus nauttia maisemasta. Puutarha on palaamassa historialliseen asuunsa: puistokäytävä näyttää valmistuvan hyvää vauhtia. Kuva: Susanna Mattila

Oli hyvä, että alkuruokavalikoimassa oli perusasioita, kuten lämminsavu- ja graavilohta, makaronisalaattia – sellaista mikä kelpaa taatusti kaikille. Kelpasivat meidän teineillekin. Mutta makunystyräni yllättyivät iloisesti monta kertaa aterian aikana. Mainittu makaronisalaatti nousi perinteisten italiansalaattien yläpuolelle suussasulavalla savukaslerilla. Iloinen yllätys olivat kalat, sekä mustaherukkasilli että kylmäsavusiika ja mäti. Ensinmainittu oli huippuhyvää, mutta jälkimmäinen vei kielen mennessään. Moni muukin näkyi kalastelevan näitä herkkupaloja lautaselleen vielä lämmintä ruokaa hakiessaan. Isoäidin salaatti sopi juhlapäivän luonteeseen ja oli juuri niin  hyvää kuin odottaa saattaa: pehmyttä kielellä kuin kesäsade. Parsa-parmankinkku on takuuvarma yhdistelmä, ja juhlavoitti salaattina alkupalapöytää tomaatti-mozzarellasalaatin ohella.

Lämpimistä ruuista meidän suosikeiksi nousivat yllätys yllätys – lihapullat! Millä lie maustettu, mutta parempia en vielä ole syönyt. Broilerin rinta oli kääräisty pekoniin ja aurajuustoon, päälle loraus kullankeltaista voikastiketta – täydellistä! Paistettu kuha ei saanut meidän kalamieheltä täysiä pisteitä (toisin kuin kylmäsavusiika), mutta kananmunakastike kruunasi kuhan omasta mielestäni suorastaan säädyttömän hyvällä tavalla. Lisäkkeenä tarjolla oli kesäkurpitsavuokaa ja uunilohkoperunoita – maistuvia kumpainenkin.

Jälkiruoaksi saimme kakkua tai jäätelöä kastikkeella ja kahvia. Juuri sopivan makeaa ja suussasulavaa, eipä juuri täydellisempää päätöstä olisi aterialle voinut olla. Kotimatkalla autossa vallitsi autuas hiljaisuus, kukaan ei enää muistanut heittoja Hesestä.

Seisovan pöydän tarjottavissa täytyy olla tuttuja elementtejä, mutta sen kruunaavat omaleimaiset ratkaisut. Kastikkeet ja mausteiden käyttö olivat tämän äitienpäivälounaan salaisuus, sanoisin näin kotiruokakokin kokemuksella. Todennäköisesti näen unta kylmäsavusiiasta ja mädistä, tai kuhasta kananmunakastikkeesta. Jälkimmäisestä täytyy vielä mainita, että kun itse teen kananmunakastiketta yleensä teen sen niin paksuksi, ettei lusikasta tahdo erkaantua. Äitini taas tekee juoksevampaa, tai kastikemaisempaa, juuri sellaista siis kuin oli Wuolteen äitienpäivälounaalla. Niin että ihan aiheellisesti tuli äiti mieleen!

Jos tulee tilaisuus lounastaa Wuolteen kartanossa, mahdollisuutta ei kannata jättää väliin. Esimerkiksi heinäkuisessa Herkkujen yössä Wuolteen kartanolla on tarjolla Suviehtoon puhvetti, jonka tarjottaviin ainakin viime vuonna kuului mustaherukkasilli. Siinä on yksi hyvä syy vierailla Wuolteella.

Äitienpäivälounas sisälsi vähemmän pönötystä kuin olisin odottanut, salissa vallitsi hyväntuulinen tunnelma alusta loppuun. Ruokapatojen ääreen jonotellessa oli hyvä lepuuttaa silmiä maisemassa ja ilokseni huomasin, että kartanolla on aloitettu puutarhan ennallistaminen. Kartanolta rantaan kulkeva puistotie on valmistumassa, täsmälleen samaan paikkaan missä se on aikoinaan sijainnutkin.