Lasin lumoissa Oivan ihmemaassa

0
73

Kävin kesäkuun lopussa ensimmäistä kertaa Riihimäellä Suomen Lasimuseossa. Lasilla on oma erityinen paikkansa kauneuden maailmassa, mutta jostain syystä museoon asti en ole vielä ymmärtänyt mennä sitä ihailemaan. Nyt lähdimme Hamkin opiskelijoiden UTU-näyttelyn ja Oivan ihmemaassa -näyttelyjen houkuttamina liikkeelle. Huomasin, että Lasimuseoon menijöillä on joskus erityinen tavoite: Löytää näyttelystä jotain, mitä löytyy myös omista kaapeista. Itsekin etsin tuttuja muotoja näyttelyesineiden joukosta. Ja kummasti se ilahdutti, kun löytyi jotain tuttua.

Mutta Oiva Toikan näyttely oli seuralaiselleni, jo 85 vuotta maailmaa katselleelle lasteni varamummolle pienoinen pettymys. Ei löytynyt sitä tiettyä vatia esineiden joukosta, eikä ollut vateja esillä muutenkaan. Linnut oli aseteltu hassusti, häntä ei yhtään huvittanut kiivetä tasanteelle tiirailemaan lintuja kiikareilla. Itse hihitin ihastuksissani idealle, ja tiirailin linturivistöä päästä päähän teatterikiikareilla. Miten loistava tapa ottaa mukaan vuosilinnut näyttelyyn! Joskus voisi muissakin näyttelyissä olla mahdollisuus lainata teatterikiikareita, ja tutkia asioita matkan päästä.

Esillä ei ollut Oiva Toikan retrospektiiviä, vaikka hän kesken näyttelyn rakentamisen sattuikin poistumaan taivaallisiin lasihytteihin. Hyvä juttu, sillä olipa virkistävää nähdä jotain itselle aivan uutta. Näyttelyn nimi, Oivan ihmemaassa oli oikein osuva. Varamummo ei oikein perustanut Toikan oopperalle suunnittelemista esineistä ja puvuista, mutta itselleni Les Misérables-esineet oli riemastuttava löytö. Kerrassaan herkullinen kattaus ja aivan uusi puoli kohtuullisen tylsistä (anteeksi vaan, mutta en ole oikein koskaan niiden hienoutta ymmärtänyt) vuosilinnuistaan kuuluisasta muotoilijasta.

Varsinainen syy, miksi lähdimme Lasimuseoon, oli Hämeen ammattikorkeakoulun opiskelijoiden UTU-näyttely. Heidän joukossaan oli myös varamummon pojantytär. Kauneutta oli paljon, erityisen paljon turkoosissa värissä. Mutta oli myös vaaseja, joissa oli ihan oma värimaailmansa (kuva alla, kolme takimmaista työtä: Maaria Pihlajamäki). Muodosta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta työt poikkesivat valtavirrasta juuri väreiltään.

Jälkeenpäin olen oppinut, että turkoosi on kallis väri. Mahdottoman moni opiskelijoista oli mieltynyt juuri turkoosiin. Sileä lasi on myöskin enemmän in kuin mikään muu. Ehkä kuviopinnat ja epätasainen tekstuuri on mennyttä aikaa.

Oli joukossa sentään yksi aivan huikean hauska työ, joka sai minut huokaisemaan helpotuksesta. Opiskelijat ovat sentään opiskelijoita, tutkivat edelleenkin maailmaa myös huumorin kautta. Niin osuva oli pikkuinen Barbie-leikit -teos, puhutteleva lapsuuden ja aikuisuuden rajan kohtuullisen hiljakkoin ylittäneiltä tekijöiltä. Barbiet ovat pikkutytöille lähes pyhä asia, mutta myös tärkeä väline aikuistumisprosessissa. Leikit muuttuvat iän myötä, kun aikuisuus alkaa häämöttää, barbit menevät ahkerasti naimisiin ja viettävät myös hääyötä. Barbie-leikit näyttää tämän todeksi, viemällä ajatuksen leikistä vielä astetta pidemmälle.

 

Suomen Lasimuseossa käyntiin täytyy varata aikaa. Perusnäyttelyt voisivat tuntua puuduttavilta kippokavalkadeilta, mutta eivät tunnu. Lasiesineitä on jokaisessa kodissa, ne ovat arjen käyttöesineitä, mutta myös arvokkaita taide-esineitä, kauneutta arjen keskellä. Historialliset lasit antavat perspektiiviä, ja viinilasinäyttelyssä oli hienoa verrata 1700-luvun epookkisarjan lavastusta museon vitriineissä olleisiin laseihin. Ihan on telkkarisarjan tekijätiimi löytänyt oikean aikakauden tyylin sarjassa nähtyihin viinilaseihin. Museokäynneillä oppii lähes aina jotain uutta, niin nytkin.

Täytyy käydä toistekin.