Mummon perintömaljakko ja lasin lumo

0
62

Yhtäkkiä silmien edessä loimotti mummun perintömaljakko, hehkuen samaa heleänpunaista kuin olohuoneen sivupöydälläkin. Olin lukemassa Ylen nettisivustolta uutista Tamara Aladinin muistonäyttelystä. Jutun kuvitus marssitti esiin lukuisia Aladinin suunnittelemia esineitä, joista suunnilleen joka toinen herätti muistikuvia tai ainakin tuttuuden tunteen – tuon olen nähnyt jossain, tuo on äidin kihlajaislahjamaljakko, mummolla oli tuollainen… Värit hehkuvat, niin kuin 70-luvulla ainakin.

Mummu piti Kleopatraansa aina ruskeassa 70-luvun kirjahyllyssä. Pienelle tytölle maljakko edusti jotain ylimaallisen kaunista, siihen ei uskaltanut koskea. Nimeä maljakolla ei ollut. Mummun olohuoneeksi muuttunut vieraskamari oli tarkoitettu alunperin vain vieraille, mikä sekin nosti maljakon arvoa. Yhdessä pehmeäkantisen Edgar Wallacen Luutnantti Romuluu -kirjan afrikkalaisuutta tavoittelevan kannen kuvituksen kanssa se edusti myös eksoottisuutta, kuten kiinalaisaiheinen samettinen sohvatyynykin. Kleopatra-maljakko on maljakoksi kapeakaulainen mutta levenee yläosastaan, mikä hämmensi nuorta mieltäni. Näyttää kannulta, mutta ei ole kannulle kuuluvaa kaatonokkaa. Mielelläni tutkin maljakon muotoja, ja niin siitä tuli osa lapsuuteni kuvastoa. Niin kuin joku on joskus sanonut, kauneuden tunnistaa siitä, että sitä ei väsy katsomasta. Ehkä juuri siksi maljakko on nyt minun olohuoneessani. Niin on muuten Luutnantti Romuluukin nykyisin kirjahyllyssäni, vaikka en ole koskaan kirjaa lukenutkaan.

Aladinin muistonäyttelyyn en ehtinyt, mutta Lasimuseoon lähdin myöhemmin kesällä kuitenkin. Onnekseni perusnäyttelystä löytyi yksi vihreä Kleopatra-maljakko, joka yllätti. En tiennyt, että Kleopatra-maljakoita on eri värisiä ja hieman eri muotoisiakin. Myöhemmin olen oppinut, että vihreät lasi- ja keramiikkaesineet menevät kuin kuumille kiville. Jotain ihmeellisen vetoavaa tuossa kirkkaassa vihreässä kyllä onkin. Museossa selvisi maljakon tekotapakin: pyörittäen puhallettu.

Perusnäyttelyssä oli paljon muutakin katsottavaa. Esteetikon silmää hiveli lasin tekovälineiden karkeus ja tummuus. Miten sen on täytynytkin olla vanhoina aikoina silkkaa magiikkaa, miten hiekasta ja kuumuudesta voi syntyä tuollaista ylimaallisena sädehtivää ja kimaltelevaa kauneutta. Maagistahan se on vieläkin, etenkin kaikki mikä suupuhaltamalla tehdään.

Facebookissa heräsi keskustelua Kleopatra-maljakon hinnasta. Helppohan tuo on nettikaupoista katsoa, että satasen tietämillä hinnat liikkuvat. Hauskaahan se on tietysti tietää, mitä tuosta perintömaljakosta voisi saada. Jos myisi.

Mutta Kleopatra ei ole kaupan, enkä ole aikeissa ostaa sille kavereita. Tamara Aladinin tuotannossa viehättää ajatus siitä, että hänen astiansa oli tarkoitettu käyttöesineiksi. Osan hän suunnitteli anonyymisti. Hän suunnitteli Riihimäen lasille kymmenittäin maljakoita. Joka kodin tarve-esineitä, joita oli helppo antaa lahjaksi syntymäpäiväsankarille tai kihlaparille. Kaikki asiat 70-luvulla eivät olleet paremmin kuin nyt, mutta Aladinin tuotanto on yksi paras asia siltä vuosikymmeneltä. Tai ehkä olen vain aikakauteni lapsi, kun en kyllästy katselemaan niitä.

Tamara Aladinin töitä on ollut tänä vuonna esillä kolmessa eri näyttelyssä. Hän kuoli viime maaliskuussa Haminassa 87-vuotiaana.

Lasimuseosta lisää seuraavassa postauksessa.