Voimattomuutta ihmisen päättömyyden edessä

0
268

Otsikoissa GalleriaKONEen näyttelyä on mainittu kokoelmaksi surullisia tarinoita. Surullistahan se tietysti on, jos kokonainen laji kuolee sukupuuttoon. Järjellä ajateltuna moni sukupuutto on varmasti pelkkää biologiaa ja luonnon kiertokulkua – vai voitko kuvitella takapihallesi pari mammuttia tahi plateosaurusta? Mutta sitten nämä ihmisen omahyväisyydessään tai päättömyydessään tuhoamat lajit. Suruakin voimakkaampi reaktio on epätoivoa viistävä voimattomuuden tunne inhimillisen idiotisimin edessä.

Kreivi Rabenin olohuone. 2019. Patinoitu ja maalattu pronssi, rasvapoltettu teräs. Taustalla Berberinleijona sirkuksessa. 2019. Maalattu pronssi, romurauta, teräs.

Jos jotain on paljon, miksi ihminen aloittaa silmittömän teurastuksen? Onko tämä jotenkin kaupungistuneeseen euraasialaiseen liittyvä ominaisuus? Vai johtuuko se yksinkertaisesti vain siitä, että meitä ihmisiä on ollut jo 1500-luvulta lähtien liikaa? Ruuaksihan siivettömiäruokkejakin pääasiassa teurastettiin, kun pitkän merimatkan jälkeen vihdoin tavattiin maata, Newfoundlandissa Pohjois-Amerikassa, jonne oli purjehdittu Euroopasta turskan perässä. Siivettömänruokin sukupuuttoon teurastus kesti yli kolmesataa vuotta. Viimeinen pari tapettiin Islannissa 1844. Mutta valtaviin muuttokyyhkyparviin ammuskeltiin ihan vain huvin vuoksi, sen lisäksi että niitä tapettiin orjien ja köyhien ruuaksi. Lajin viimeinen yksilö Martha kuoli Cincinnatin eläintarhassa vuonna 1914.

Yksityiskohta Anna Ellménin veistoksesta Martha muistelee menneitä. 2019. Maalattu pronssi, romurauta, paperi.

Anna Ellmén on veistänyt siivettömänruokin ja muiden sukupuuttoon kuolleiden tai kuolemassa olevien tarinat pronssiin ja romurautaan. Espèces perdues – Kadotettuja lajeja -veistosnäyttely on kiinnostava tietopaketti muutamista sukupuuttoon kuolleista lajeista, ja sukupuuttoon liittyvästä kulttuurihistoriallisesta ulottuvuudesta. Samalla sen on tunteita herättävä taidenäyttely, jonka veistokset vievät sirkukseen, keräilijän olohuoneeseen, maailman viimeisen muuttokyyhkyn häkkiin ja jopa luonnontieteellisen museon tunnelmiin.

Ainoa Afrikassa koskaan elänyt karhulaji, Atlas-karhu tasapainottelee kiltisti maapalloa nenällään, Berberileijona hyppää palavan renkaan läpi ja tutkimusmatkailijan hatussa on viimeiset dodonsulat, nokka ja jalka. Sulka hatussa alkaa vaikuttaa irvokkaalta sanonnalta. Smilodon eli sapelihammaskissan leukaluut, Jättiläisen hammas ja Blue Babe, jääkauden aikana kuolleen arovisentin pääkallo voisivat olla luonnontieteen museostakin, elleivät olisi taiteilijan vapaudella toteutettuja kokonaisuuksia.

Viimeiset dodonsulat. 2019. Patinoitu pronssi, romurauta.

Anna Ellmén (s.1981 Forssassa) asuu ja työskentelee Turussa. Hän valmistui vuonna 2014 Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta kuvanveistäjäksi ja samana vuonna myös filosofian maisteriksi Turun yliopistosta, jossa opiskeli kulttuurihistoriaa.

Näyttely on GalleriaKONEessa esillä 23.11.2019 saakka. Kannattaa käydä katsomassa, ihastumassa taiteilijan töihin ja kädenjälkeen, oppia hänen kokoamistaan tiedoista, ja samalla kokea miten ihastukseen sekoittuvat sekä turhautumisen että voimattoman raivon tunteet. Voiko tämän jälkeen tunnustaa olevansa samaa lajia silmittömään tuhoon kykenevän homo sapiensin kanssa?

Kuvat: Susanna Mattila