Lyhyitä kertomuksia taiteesta -näyttely on esillä Hämeenlinnan taidemuseon Lohrmann-rakennuksessa 27.3.2020–11.4.2021. Näyttely avautui yleisölle uudelleen 2.6.2020. Näyttelyssä kohdataan taidemuseon kokoelmien tuttuja ja tuntemattomia teoksia. Ne pitävät sisällään kiehtovia tarinoita teosten syntyhetkestä, taiteilijasta ja henkilöistä.

Esillä on kaikkiaan 36 teosta 21 taiteilijalta. Mukana on teoksia mm. Adolf von Beckeriltä, Albert Edelfeltiltä, Akseli Gallen-Kallelalta, Ester Heleniukselta, Väinö Kamppurilta, Victorine Nordenswanilta, Helene Schjerfbeckiltä, Zygmund Schreteriltä, Hugo Simbergiltä, Ellen Thesleffiltä, Victor Westerholmilta ja Georg Vilhelm Volkhartilta.

Näyttelyssä tulevat tutuksi Kusti Pekka Kekäläisen ja nuoren Orvokki-tytön kokemukset mallina olosta.  Myös taidemaalari Helmi Vartiaisen ja laulajatar Elma Kailan elämänkohtaloita valotetaan taideteosten ja kertomusten myötä.

Taiteilijan ura jäi haaveeksi

Helmi Vartiainen, Omakuva. 1917–1919. Kuva: Hämeenlinnan taidemuseo.

Helmi Vartiainen (1888–1920) on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi, vaikka hänen kasvonsa ovatkin hyvin tutut kuvataidetta tunteville. Hän oli nuori taideopiskelija avioituessaan omavaltaisen taidemaalari Tyko Sallisen kanssa. Hänestä tuli malli miehensä kuuluisiin ja aikanaan kohuttuihin Mirri-maalauksiin. Sallinen tulkitsi hänet verevänä, paksuhuulisena, jopa rumana maalaisnaisena.

Avioliiton myötä Helmi Vartiainen joutui hautaamaan haaveet taidemaalarin urasta. Hän menetti myös äidin roolin, sillä Tyko Sallinen riisti molemmat tyttäret äidiltään. Vartiaisen elämä oli puutteenalaista ja raskasta, ja kesäkuussa 1920 hänet löydettiin kuolleena kotoaan Helsingissä. Kuolinsyyksi todettiin alkoholimyrkytyksen aiheuttama sydänhalvaus. Hänen elämästään ja kohtalostaan tuli suvun ja tuttavien piirissä vaiettu salaisuus. Näyttelyssä on esillä Helmi Vartiaisen harvinainen Omakuva, jonka hän maalasi noin 1917–19.

Lyhyt rakkaustarina

Taidemaalari Anna Snellman (1884–1962) maalasi kälynsä, laulajatar Elma Kailan muotokuvan vuonna 1918. Muotokuva on toteutettu harmonisin vihreän ja ruskean sävyin ja teoksen vaikutelma on tasapainoinen ja hienostunut.

Mallin poika on kertonut teoksen syntyvaiheen tapahtumista: Teoksen mallina on äitini Elma (o.s. Hjellman, myöh. Kirjokallio, 1895–1968), joka oli pankinjohtajaperheen ainoa lapsi ja kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa Lausannessa Sveitsissä. Sen jälkeen hän opiskeli laulua useissa Euroopan maissa ja piti myös konsertteja.

Ensimmäisen avioliittonsa Elma solmi jääkäriluutnantti Arno Kailan kanssa dramaattisissa merkeissä, sillä Kaila sairastui Saksassa äärimmäisen vaikeissa rintamaolosuhteissa keuhkotuberkuloosiin. Kun Elma sai tietää Arnon vakavasta sairaudesta, hän päätti heti noutaa Arnon Saksasta kotimaahan. Paluumatka tehtiin Tukholman kautta, jossa heidät vihittiin vuonna 1918. Suomessa Arno Kailan tila heikkeni ja hän menehtyi sairautensa murtamana vuonna 1919.

Arno ja Elma Kailan kohtalo on yksi lyhyt episodi vuoden 1918 tapahtumien vyöryssä Suomessa ja Euroopassa. Se oli kahden nuoren rakkaustarina, jossa ei ollut tilaa onnelliselle lopulle.

Kultatukkainen tyttö

Martti Ranttilan (1897–1964) Jaa–ei-teos valmistui vuonna 1948. Teos on sävyltään vakava, keskittynyt ja hehkuu auringon lämpöä. Kaikki turhat yksityiskohdat on riisuttu siitä pois. Ranttila viimeisteli ja hioi teoksiaan hitaasti, jopa useita vuosia. Mallina seisoi taiteilijan naapurista 12-vuotias Orvokki-tyttö kesällä 1944. Vuosikymmenien jälkeen hän muisteli mallina oloaan:

Ranttila oli kaikkien meidän naapuruston lasten mielestä hieman pelottava. Hänellä oli musta tukka ja parta, hän oli erakkomainen ja synkkä. Äitini lupaamana olin mallina monessa teoksessa. Jaa–ei-teosta maalattiin kesähelteellä Korsossa Rekolantien omakotitalon vinttiateljeessa, kattoikkunan alla. Ikkunasta näkyi pieniä pilvenhattaroita ja ulkoa kuului leikkitoverien ääniä. Minua harmitti.

Kuumuus oli kova ja mallina olo kesti mielestäni ikuisuuden. Piti olla aivan liikkumatta. Jos eteen ojennetut, kukkaa pitelevät kädet herpaantuivat vähääkään, taiteilija kävi heti korjaamassa. Jalkojen paikat oli piirretty liidulla lattiaan. Hiukset palmikoitiin aina samalla tavalla, samalla ruttuisella lettinauhalla, jota äiti ei saanut välillä pestä eikä silittää. Taiteilija valitsi minulle pitkähihaisen vihreän punaruutuisen puseron. Se oli ystävältäni pieneksi jäänyt, mutta minulle liian iso. Orvokin hiukset olivat tummahkot, mutta taiteilija kuvasi ne vaaleiksi ja kultaista auringonvaloa hohtavina.

Kaskimaiseman salaisuus

Eero Järnefelt (1863–1937) käsitteli taiteessaan usein ihmisen ja luonnon suhdetta. Talonpoikaisen elämän ankaruus on läsnä Heinäkuun päivä -teoksen karussa kaskimaisemassa ja vaatimattomissa rakennuksissa. Se on maalattu vuonna 1891 Pohjois-Savossa Muuruvedellä, Kuningasniemen torpassa. Keskellä maisemaa auringonpaisteessa yksin istuva poika edustaa jatkuvuutta ja viittaa vahvaan elämänuskoon. Teos kätkee sisäänsä salaisuuden, sillä maalauksen alkuperäisessä versiossa mukana oli myös Mari-sisar. 1970-luvulla Hämeenlinnan taidemuseon kokoelmanäyttelyissä Heinäkuun päivässä huomattiin värimuutoksia. Kalliolla istuvan pojan oikealle puolelle oli piirtynyt ja nousut esiin tytön hahmo. Tutkimuksissa vahvistui, että parin vuoden kuluttua teoksen ensinäyttelystä taiteilija oli maalannut teostaan uudelleen, peittänyt tytön sekä taustan synkkää metsää ja muuttanut koko teoksen valoisammaksi.

Mallina oli Kuningasniemen torpan poika Kusti Pekka Kekäläinen, josta tuli sittemmin paikkakunnalla tunnettu kauppias ja kunnallisvaikuttaja. Hän on muistellut mallina oloaan: Meistä lapsista oli merkillistä, kun taiteilija vähän väliä kävi asettelemassa meitä kiveltä toiselle ja aina välillä katsoi kauempaa. Minä olin silloin 7-vuotias ja siskoni Mari hänkin alle kymmenen. Parin kolmen viikon ajan taiteilija souti veneellä Kauniskankaalta Kuningasniemeen matkojaan mittailemaan. Kovin hyvin hän meihin lapsiin suhtautui.

Eero Järnefelt, Heinäkuun päivä, 1891, Viipurin Taiteenystävät, Hämeenlinnan taidemuseo. Kuva: Reima Määttänen