Nuorison kanssa keikalla eli miten löydän uutta musiikkia

Nuorison kanssa keikalla eli miten löydän uutta musiikkia

Ohhoh, siitähän on jo toista kuukautta, kun Suomen teinitytöt täyttivät Helsingin Jäähallin kiljunnallaan. Keski-ikä hallissa oli taatusti alle 20 vuotta, vaikka me muutamat äidit ja isät yritimme sitä läsnäolollamme hieman kohottaa.

Tiesin Twenty One Pilotsilta entuudestaan vain muutamia kappaleita. Truce soi yhteen aikaan usein meillä akustisesti, tytär soitti sitä pianolla ilokseni. Kaunista, sopivasti haikeahkoa, jollain tavalla toteavaa musiikkia ajattelin jo silloin.

Kaksi sekuntia sitten lavalla korkeuksiin kohonneelta lavanosalta alas tiputtautunut Tyler Joseph olikin selkäni takana. Täh?! Ja vau!

Nykynuoriso kuuntelee musiikkiaan etupäässä kuulokkeilla, joten sen enempää en ollut ehtinyt tutustua tämän orkesterin tuotantoon. Orkesterin, joka koostuu kahdesta ihmisestä. Tyler Joseph säveltää ja sanoittaa sekä soittaa kaikkea mahdollista pianosta ukuleleen ja Josh Dun takoo ansiokkaasti rumpuja.

En siis todellakaan tiennyt mitä odottaa, kun jonotin teinityttöjen perässä Nordenskiöldinkadulla leudohkossa talvi-illassa keskellä viikkoa. Joitakin tietoja nyhdin teinityttärestäni sitten myöhemmin. Bändi on perustettu 2009, ja Tyler Josephilla oli tuolloin bändissä pari muutakin kaveria musisoimassa. Sitten jossain vaiheessa Josh tuli mukaan kuvioihin ja ne kaksi muuta katosivat jonnekin. Netistä opin myöhemmin senkin, että bändi muuttaa joka haastattelussa tarinaansa siitä, miten nämä kaksi ovat tavanneet. Mitä mielikuvituksellisempi tarina, sen parempi. Tyttäreni on tai ainakin oli siinä käsityksessä, että Josh oli Twenty One Pilotsin fani ennen kuin tuli mukaan bändiin.

Hauska seurata sivusta näitä tarinoita. Fanittaminen on muuttanut muotoaan omista teiniajoistani, ja veikkaanpa, että parhaiten pärjäävät sellaiset artistit, jotka eivät ota itseään turhan vakavasti. Tällainen henki ainakin huokuu tästä kaksikosta haastatteluissa ja videoilla.

Taiteensa kaksikko ottaa vakavasti. Sen huomasi Helsingin Jäähallissa. Mikä spektaakkeli! Ainakin tällaiselle old school -meininkiin tottuneelle. Ennen bändi tuli lavalle, veti biisin toisensa perään, välillä ehkä hieman mukavia jutustellen. Nyt tehdään show, savupatsaita, videoesityksiä, videolta lavalle mystisesti siirtyviä ilmassa leijuvia pipoja, huikeita taikatemppuja. Uskomattoman kekseliäitä juttuja, joita on vain pakko ihailla.

Kuulin jälkeenpäin, että Helsingin jäähallin yleisö ei saanut kovin hyvää arvosanaa keikkaa seuranneilta. Siis ei artisteilta itseltään, vaan muilta. Omasta mielestäni yleisö oli kyllä mukana ensimmäisestä hetkestä alkaen, ja kaikki lauloivat koko ajan, kaikki biisit, alusta loppuun. Yeah yeah yeah -hoilotuskin meni heti ensimmäisellä kerralla aivan nappiin, tai ainakin Tyler Joseph kommentoi ensimmäistä vetoa, että: ”That was pretty good!”

Tyler Joseph.

Suomalainen yleisö on siitä omituista, että se osaa olla hiljaa. Suomalaiset ovat mestareita hiljaaolemisessa ja odottamisessa. Suomalaiset antavat tilaa taiteilijoille juuri sillä äänettömyydellään. Useammassa konsertissa olen todistanut äänettömyyden hetkiä, jotka ovat hämmentäneet esiintyjiä. Olen muistellut jo aiemmin, miten Patti Smith tuli Tamperetalon lavalta alas kesken biisin ja istahti eturivissä olleelle tyhjälle paikalle. Missään muualla kuin Suomessa tällainen ei ole mahdollista. Missä tahansa muualla Patti olisi revitty kappaleiksi sillä siunaamalla, kun hän asteli alas lavalta. Samassa paikassa The Dubliners ihmetteli ääneen, miksi yleisö hiljeni niin totaalisesti biisien välissä. Toki siihen vaikutti paikkakin, konserttisali. Mutta se oli vain osoitus siitä, että odotimme seuraavaa biisiä – innoissamme. Niin hyvää ettei sanotuksi saa, mainostettiin erästä suklaatakin aikoinaan.

Josh Dun.

No, kuulin sitten taas varmasta lähteestä sellaisen asian, että Tyler ja Josh olivat Helsingin jälkeen keikoilla haastaneet yleisöä olemaan hiljaa viisi sekuntia. Lienee tarpeetonta kertoa, että se ei ollut onnistunut missään. Helsingissä saattoi olla viiden sekunnin mittaisia hiljaisia hetkiä (en mitannut), mutta Suomessa se ei ole mikään juttu. Se on ihan normaalia, meidän tapamme olla. Olemme siis aika uniikkia porukkaa.

 

Muutama biisi kuultiin hallin toisessä päädyssä olleelta lavalta.

Nyt kun The Bandito Tour on ohi, toivon että Twenty One Pilots muistaa Helsinkiä lämmöllä. Ilta oli ihana, teinienergiaa ja iloa loppuunmyydyn jäähallin täydeltä ja bändin esitys yllätyksiä täynnä. Täysillä laulava yleisö, joka pomppii tahdissa kun Tyler niin kehottaa tekemään, bändin paikanvaihdokset, videomateriaali, yleisön päälle asetetuilla levyllä rummuttaminen ja lopun konfettisateet jäivät lähtemättömästi mieleen hyvien biisien ohella. Ja Spotify tuli otettua uudelleen käyttöön, muutaman vuoden tauon jälkeen. Sillä nyt kuunnellaan Twenty One Pilotsia, suloisen haikeahkoa, reipasta ja silti mystisen puolelle taipuvaa bändiä. Siitä huolimatta, että räppiä ei tahdo jaksaa ei sitten millään. Tältä orkesterilta siedän sitäkin. Twenty One Pilotsin kuunteleminen tuntuu pitävän kalkkiksenkin ainakin nuorehkolla mielellä, jos ei nyt sentään ihan kuitenkaan nuorena.

Niin että kiitos. Oli ihan mahtava keikka!

Jäähyväisten alku.

j

Post a comment