Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus, 2018

 

Sain Sisko Savonlahden kirjan itselleni loppukesästä 2020. Sen verran pihalla olin (elämäni lisäksi) kirjauutuuksista, että en tiennyt kirjan olleen uutuus kaksi vuotta sitten. Kevät-talvella 2021, helmikuisena keskiyönä päätin vihdoin tarttua härkää sarvista, eli kirjaa kansista. Otsalampun valossa luin kirjan ensimmäiset sata sivua. Kirjan vaaleanpunainen kansi loi mielikuvan hempeästi mukaansatempaavasta kirjasta. Vastoin odotuksiani ensimmäinen kolmannes aiheuttikin niin suurta ärtymystä, että pelkäsin vieressä nukkuvien heräävän tuskaiseen kiemurteluuni.

Ei pidä kuitenkaan ymmärtää väärin. Savonlahti kyllä kirjoittaa vallan sujuvasti ja ajoittain mukaansatempaavasti. Ärsyyntynyt kiemurteluni johtui kirjan päähenkilöstä – siis jonkinlaisesta versiosta Savonlahdesta itsestään, kirjan ollessa autofiktiivinen.
Autofiktion voi kai sanoa olevan 2000-luvun kirjallisuustrendi, sillä ensimmäisen kerran kuvailtiin kirjaa lajiltaan autofiktiiviseksi vasta vuonna 2007, kun Anu Kaipaisen Vihreiksi poltetut puut (WSOY 2007) ilmestyi. Trendistä on varmasti soveliasta puhua, sillä halaistua sanaa autofiktiosta ei mainittu 80-luvun lopulla ilmestyneen Anja Kaurasen Kiinalainen kesä (WSOY 1989) yhteydessä. Näin siitä huolimatta, että kirjassa päähenkilö on nimeltään Anja Kauranen, jolla on mies nimeltä Saska ja tytär nimeltä Alma.
Autofiktion sijaan Kaurasen teosta on kuvailtu mm. ”päiväkirjaromaaniksi”, joka saattaisi olla sopivampi termi myös Savonlahden esikoisteokselle. Menemättä sen syvemmälle siihen, mikä on tai ei ole autofiktiota (aiheessa riittäisi pohdittavaa), huomasin lukiessani häiriintyväni siitä, että naistenlehdessä komeileva valokuva Savonlahdesta eksyi väistämättä ajatuksiini. Ehkä olen lukijana sen verran mustavalkoinen, että tahdon kirjojen olevan joko tai – joko selkeästi fiktiota tai selkeästi omaelämäkerrallista.

Todelliseksi ongelmaksi kirja muodostui itselleni siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että se on vedonnut moniin itseni kaltaisiin (ja ikäisiin?). Aloinkin pohtia, miksi kirja ei vetoa minuun millään tasolla, vaikka olen juuri sitä ryhmää, joista kirjan takakannessa puhutaan.

”Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Mistä tietää, mitä itse haluaa?”

Oman lukukokemukseni mukaan kirja ei oikeastaan käsittele sitä, millaista on, kun elämä ei +30-vuotiaana olekaan mennyt ”sen normaalin” kaavan mukaan. Lukisin mieluusti juuri siitä, mitä kirjan takakannessa pohditaan. Kuinka olla vertaamatta itseä muihin? Kuinka olla tyytyväinen siihen mitä on nyt? Kuinka luottaa omaan tahtoon ja lopettaa ne ”mitä toikin musta ajattelee” -ajatuskehät? Päähenkilön suurin ongelma tuntuu olevan se, että ero tuli. Ei edes traumaattinen ero, vaan ihan sellainen tuikitavallinen ero, jonka suurin osa meistä kaikista on elämässään kokenut. Ja se on ihan ok, että siitä kirjoittaa kirjan, mutta ärsyyntynyt feministi sisälläni toivoi, että kirjassa ei aina päädyttäisi ex-poikaystävään, joka jätti.

Lopulta tulin siihen tulokseen, että näin päähenkilössä liikaa sitä itseäni, joka olin kymmenen vuotta sitten. Itseäni, joka eli toksisessa suhteessa eikä osannut laittaa sille pistettä, vaan itki suhteen perään samalla epätoivolla, kuin kokemukseni mukaan Savonlahden kirjassa tehdään.
Kymmenen vuotta nuorempi itseni pyrki muuttamaan itseään, jotta miellyttäisi ja olisi se harhaan perustuva henkilö, jonka perään mies haikaili. Siksi lukiessa teki mieli ottaa kirjan päähenkilöä hartioista kiinni ja ravistella voimalla. Huutaa lempeällä raivolla, että sinä et tarvitse miestä ollaksesi hyvä, hieno ja hyväksytty. Huutaa tämä siitä huolimatta, että kokemuksesta tiesin sen olevan helpommin sanottu kuin tehty.

”Joskus, kun tasoitin sormillani kulmieni väriä, kulmistani tuli liian tummat ja vahamaiset. Kerran, kun niin oli tapahtunut, menin käymään mummillani.
”Miksi sinulla on noin paljon meikkiä?”, hän kysyi. ”Näytät Esa Saariselta.”

Loppuun on mainittava, että vaikka kirja ei vedonnut, nauroin sitä lukiessa kuitenkin muutaman kerran ääneen. Parhaat kohtaukset liittyivät poikkeuksetta päähenkilön isoäitiin, jonka toteamukset olivat kaikessa ylirehellisyydessään kirjan parasta antia. Ja ehkä juuri rehellisyydestä löytyy kirjan sanoma. Kirja on turhamainen, lapsellinen, impulsiivinen ja naiivi. Jotain sellaista mitä kolmekymppisenä ei enää kuuluisi olla, koska silloin pitää olla jo aikuinen, jonka elämä on hallinnassa. Aikuinen, joka on osa yhteiskuntaa, jossa tärkeintä on menestys, tuottavuus, kuuluisuus ja kaunis Instagram-tili.

Loppuun esitän kysymyksen, joka erityisesti jäi vaivaamaan. Kirjassa melko suuren roolin saavat sipsit. Avoimeksi jäävä kysymys kuuluukin;

mitä sipsien avulla halutaan sanoa?

 

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here