Metallica, osa 2: Suomalaiset katselevat hauskanpitoa mielellään

0
76

Metallican keikka Hämeenlinnan Kantolassa on aiheuttanut Metallica-muistelusten pulppuamista ja onhan se kai tämäkin juttu aloitettava yli 25 vuoden takaa. Jyväskylässä oli tuohon aikaan salakapakka, tai siis ihan tavallinen keskikaljapubi mutta hiukan katukuvasta syrjässä, sisäpihalla niin sanoaksemme. Portaatkin piti kai kiivetä, että sisäpihalle pääsi. Metallican Black Album oli kova sana, jukeboxista soitettiin Enter Sandmania, Unforgiveniä ja Nothing Else Mattersia vuorotellen. Eräs kanta-asiakkaisiin kuulunut pariskunta vannoi joskus marssivansa vihille jälkimmäisen tahtiin.

Niin, uskoisin että näin tutustuin Metallicaan, Black Albumin kautta. Todennäköisesti kyseinen platta on ollut monelle muullekin ensikosketus orkesteriin. Mustan albumin  hankin myös omaan levykokoelmaani. Melodinen, tummanpuhuva, raskaasti soljuva rock puhutteli. Vuosien kuluessa vähitellen tutustuin myös muuhun tuotantoon, mutta Black Albumia ei oikein ylittänyt mikään. Ei ainakaan niin, että olisin hankkinut lisää levyjä kokoelmiini.

Sittemmin vinyylit vaihtuivat cd-levyihin, elämässä tuli eteen monenlaista, jälkikasvuakin. Esikoinen nappasi jostain kipinän metallimusiikkiin, hänen kanssaan on nyt nähty Iron Maiden, Sabaton ja Gunnarit. Mutta Metallica taitaa jytistä kovimmin, Sabatonin ohessa. Kun Hardwired ilmestyi, oli se heti ostettava. Yllättäen levystä tuli itsellenikin merkityksellinen. En varmasti koskaan unohda, kuinka syksyn pimeinä aamuina ajoin töihin Hämeenlinnaan ja jytisytin Hardwiredia täysillä koko matkan. Ja sama palatessa. Vahvat tunteet vaativat vahvaa musiikkia, ja Metallica auttoi tuona epävarmuudena aikana, kun emme vielä tienneet miten lähipiiriin hiipinyt vakava sairaus etenee.

Sairaudesta selvittiin lähestulkoon säikähdyksellä leikkauksen lisäksi, mutta ilman Metallicaa tuskin olisin itse selvinnyt. Niinpä Kantolan keikalle lähteminen oli oikeastaan itsestäänselvyys, siitä huolimatta että liput olivat mennä sivu suun.

Eikä lippujen metsästyksen, keikkapaikalle kävelemisen, tuntikausien seisoskelun ja odottamisen, ei edes keikan aikana päälle tunkeneiden ihmisten vaiva olleet turhia. Metallica lunasti kaikki lupaukset ja antoi paljon enemmän.

Mahtipontinen ja jumalattoman suuri lavarakennelma paljastui aivan loistavaksi heti kun ilta hiukan pimeni. Muualla on itketty, ettei screeneiltä näkynyt mitään lämppäreiden aikana. Totta, mutta minkäs teet – leveyspiireille ei mitään mahda. Taustalle olisi tarvittu jotain peittävää, kilometrikaupalla pimennysverhoa esimerkiksi. Eipä tuo intohimoisempia Ghost-faneja kuitenkaan näyttänyt paikanpäällä hirveästi haittaavan. Nyrkit viuhuivat ilmassa ja huutoakin kuultiin. Ehkä jopa jonkunlaista mukanalauleskeluakin.

Mahdotonta olla vertaamatta Metallican vetoa Gunnareiden keikkaan, vaikka ei tietenkään pitäisi. Nykyään kun käytetään animaatiota ynnä muuta videomateriaalia runsaasti, pelkkä bändi ja soitto eivät enää riitä. Guns’N’Roses vaikutti hiukan piiloutuvan välkkyvien videotallenteiden taakse, kun olisin mieluusti halunnut nähdä enemmän bändiä, niitä äijiä siellä soittamassa. Metallica saa siis täydet propsit siitä, että bändi näkyi screeneillä ilahduttavan paljon. Ja isosti! Aivan kuin Papa Het olisi ollut siinä vieressä laulamassa, siksi paljon screenillä oli kokoa. Kuvat puhukoot puolestaan.

Screeneillä nähdystä muusta materiaalista ehkä sykähdyttävimpiä olivat vuonna 1983 Ruotsissa edesmenneen Cliff Burtonin tuominen esiin sekä keikkajuliste vuodelta 1984. Tuolloin Metallica esiintyi Tarvashovissa, Nivalan Tuiskulassa alunperin suunnitellun Kaavin sijasta sekä Helsingissä Kulttuuritalolla.

Pisteitä ropisee myös äänentoistosta, sillä spiikit kuuluivat – puheesta sai selvää! James Hetfield jutteli yleisölle ja oli suurella lavalla kuin kotonaan. Valtavan taustascreenin ansiosta tunnelma välittyi intiiminä myös kenttäkatsomoon. Hetfield lupasi, että bändi soittaa sekä uutta että vanhaa tuotantoa ja jotain myös sieltä keskivaiheilta. Yksikään biisi ei pudottanut tunnelmaa, se potkaistiin kattoon heti ensimmäisellä rumpufillillä. Hardwired nosti sykkeen sopivaksi ja viimeistään Memory remainsin kohdalla oli selvää, että tämä yleisö syö nyt justiinsa Hetfieldin kädestä ja pyytää lisää!

Itselleni yksi kohokohdista oli Moth in to Flame, eikä yksin lämmittävien liekinheitinten ansiosta. Liekkishow oli vaikuttava kaikkinensa, tyylikäs ja ällistyttävän viihdyttävä. Hardwiredin parasta osastoa omasta mielestäni kuitenkin ihan ilman liekkien loimotustakin.

Oltiinhan jo toki kuultu Unforgivenkin, mutta vielä enemmän ilahduttivat sitä seurannut Sad But True, One, Master of Puppets sekä For Whom The Bell Tolls. Liekkishown jälkeen Hetfield kertoi kuulleensa, että me suomalaiset pidämme raskaanpuoleisesta musiikista. ”Do you want heavy now?” mies karjaisi, ja yleisö vastasi. Kyllä, tahdomme musiikkimme raskaana ja vastaus tähän huutoon oli Sad But True, joka jyrähti käyntiin kuin miljoona pajavasaraa. One sai taustakseen ehkä parhaan videon, mitä olen nähnyt ja Master of Puppets yleisönkin huutamaan masteria.

Ja sitten on aloitettava taas sama valitus siitä, miten vähän suomalaisesta yleisöstä lähtee ääntä. Eipä olisi uskonut, että lavan edessä velloi 55 500 tyyppiä. Robert Trujillo pyysi yleisöä sad But Truen jälkeen laulamaan mukana – koska arveli yleisön osaavan seuraavan biisin paremmin kuin hän ikinä. No se biisihän oli se Popedan Pitkä kuuma kesä, jonka Trujillo ja Kirk Hammett olivat valmistaneet vain Kantolan keikkaa varten. Sehän oli kertakaikkisen oivallinen valinta, ja kuvittelin ihan että kaikki osaamme sen ulkoa. No ei se siltä kuulostanut… En yllytä googlaamaan Metallican Whiskey In The Jar vetoa Irlannissa, sillä paha mieli vain tulee. Jos suomalaiset ovat joskus olleet laulukansaa, niin eivät ole enää. Karaoke on tuhonnut laulutaidot ja joku muu, en tiedä mikä vienyt lopunkin heittäytymisen halun.

Tosin nuoremman polven kunniaksi on sanottava, että heiltä laulu sujuu. Tätä olin todistamassa Twenty One Pilotsin keikalla Helsingin jäähallissa helmikuussa. Keski-ikä oli tuolla keikalla taatusti alle 25 vuotta ja siellä yleisö todellakin osasi paitsi laulujen sanat myös lauloi – kuuluvasti.

Taitaa olla meidän keski-ikäisten helmasynti tuo laulamattomuus, osallistumattomuus. James Hetfield kysyi aika alkumetreillä, että olemmeko tulleet pitämään hauskaa. No, vastaus oli tietenkin ihan kohtuullisen äänekäs ja myönteinen. Mutta taitaa olla niin, että suomalaiset katselevat hauskanpitoa ihan mielellään. Sillä videokuva yleisöstä paljasti, että suurin osa seisoi kädet puuskassa naama peruslukemilla. Tästähän jo Eppu Normaalikin aikoinaan lauloi, että oli kirkonmenot taikka huumoria hurttia, naamat on kuin ois syöty jughurttia. Tiedän, toistan itseäni. Mutta katsokaa nyt vaikka noita kuvia, missä yleisöä näkyy enemmän. Ehkä tämä asia muuttuu vasta, kun nykyinen 40+ ikäluokka jää kotiin stadionkeikoilta. Silloisia keski-ikäisiä laulattavat Kantolassa Twenty One Pilots ja Ghost, ja rollaattorijengi tyytyy tuijottamaan videolta Metallican Kantolan keikkatallennetta vuosien takaa. Suut supussa niin kuin Kantolassakin aikoinaan.

Encoreiden aikana Golden Circle -porukka alkoi vaeltaa jo kohti portteja (tai ravintolaa), mutta me jotka jäimme uskollisesti paikoillemme saimme vielä ylimääräisen ylimääräistä. Hetfield sai yleisön mukaan mukavasti Spit Out The Bonessa ja näytti selkeästi nauttivan olostaan. Kaksi viimeistä, Nothing Else Matters ja Enter Sandman olivat sitten silkkaa ilotulitusta. Ja ilotulituksen paukkeeseen ilta päättyikin, bändin heitellessä mukikaupalla plektroja ja hyvästellessä yksi kerrallaan Kantolan yleisöä. Näytti siltä, että keikka oli hyvä bändinkin mielestä, niin hyvin he viihtyivät lavalla vielä soiton vaiettuakin. Tämä oli bändille 20. keikka Suomessa, joten ehkä he ovat jo tulleet sinuiksi suomalaisen hiljaisuuden kanssa. Kertoohan keikkojen loppuunmyynnin nopeus sekin osaltaan jotain.

Aivan mielettömän hieno ilta, aivan käsittämättömän hyvä keikka. Hetfield ja kumppanit taitavat tietää, että Metallicalla on aivan erityinen paikka suomalaisten sydämissä.

Toim.huom: Tämä ja edellinen blogipostaus on kirjoitettu rakkaudesta aiheeseen, oma ja lasten pääsyliput konserttiin maksettu omalla rahalla.

Jos kaipaat settilistaa ja lisää kuvia, niin tsekkaapa LiveNationin sivuilta >>